Taattua Lehväslaihoa.

Eletään sotasyksyä 1943, ja vänrikki Virtasen sissijoukko on lepoparakeilla viettämässä hyvin ansaittua huilia. Levon keskeyttää tyly viesti: ”Viholliset räjäyttäneet kaksi varastoparakkia Vuorijärven kylässä. Tappiot: neljä kuollutta ja viisi haavoittunutta. Tuhotkaa venäläiset.”

Ei auta kuin lähteä ase kädessä syysmyrskyyn, jossa eivät muut kuin sissit pärjäisikään. Heti ensi töikseen Virtasen joukko ajautuu hevosenkengän muotoiseen väijytykseen – siinä on kovillakin miehillä tekemistä, kun ainakin kaksisataa asetta takoo joka suunnalta suuliekit sinisinä torvina. Tulituksessa ohimoa viistänyt luoti vie sissivääpeli Jussi Kestiltä tajun. Kun mies palaa tolkkuihinsa, hän on yksin keskellä rajuilman pieksemään lettosuota. Kestillä on työtä kerrakseen löytää omat porukat, kun silmissä iskee tulta ja pyörryttää. Törmätessään venäläispartioon sissivääpelillä on edessään elämänsä kovin paikka. Odottaako Kestiä nyt sotavangin raskas tie?

Reino Lehväslaiho (1922–2019) oli tuotteliaimpia suomalaisia sotakirjailijoita. Hän osallistui 17-vuotiaana talvisotaan ja taisteli jatkosodassa ja Lapin sodassa. Hänelle myönnettiin sotakamreerin arvonimi 1982.

Siviilissä Lehväslaiho työskenteli merimiehenä, kauppiaana ja tietyömailla toimistoesimiehenä. Pitkän kirjailijanuransa aikana hän kirjoitti yhteensä 45 sotaromaania, joista ensimmäinen Panssarisotaa ilmestyi 1958 ja viimeinen Korven peura 2012.